torstai 3. syyskuuta 2015

Hevonen ja minä -kirjoituskilpailun satoa

Me Nuoret Päättäjät toteutimme kesän aikana kirjoituskilpailun kaikille alle 29-vuotiaille lapsille ja nuorille. Kilpailun teemana oli Hevonen ja minä ja halusimme kuulla tarinoita hevosen ja ihmisen välisestä ystävyydestä ja tuon kumppanuuden ainutlaatuisuudesta. Kilpailuaikaa oli 23.8.2015 asti ja saimmekin määräaikaan mennessä mukavan pinon erilaisia töitä luettavaksi.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

Onneksi emme luvanneet valita parasta kirjoitusta, vaan arpoa kaikkien osallistuneiden kesken lippuja Helsinki International Porsche Horse Show'hun, sillä tekstit olivat kaikki hyviä ja valinta olisi ollut todella vaikea! Tällä kertaa arpaonni suosi Pinja Komulaista Kajaanista, Ada Kajanderia Siilinjärveltä ja Sanna Tolvasta Helsingistä. Lämpimät onnittelut voittajille! Löydätte lähipäivinä postilaatikostanne liput Horse Show'n perjantai-illan näytökseen.

Saamamme tarinat käsittelivät hevosen ja ihmisen välistä ystävyyttä monipuolisesti ja koskettavasti. Niissä käytiin läpi ilon ja hyvän olon hetkiä sekä yhteisiä onnistumisia, mutta myös vaikeuksia, surua ja luopumista. Hevonen oli ystävä, tukija, lohduttaja ja rohkaisija. Välillä ystävyyden arvoa ei huomannut heti, vaan vasta myöhemmin. Hevonen myös auttoi jaksamaan ja opetti tuntemaan itseään paremmin. Koska suurin osa teksteistä oli varsin pitkiä, julkaisemme tässä parhaita pätkiä useammasta eri työstä. Alla olevat otteet ovat siis kirjoituskilpailuun saamistamme töistä, aivan mahtavaa miten upeita tekstejä olette meille lähettäneet.

Nautinnollisia lukuhetkiä ja valtaisa kiitos vielä jokaiselle kilpailuun osallituneelle!:)

Kuvituskuva. Kuva Sonja Holma/SRL

"Unelmoin ratsastuksesta jo kauan, pian se tapahtui ensimmäisen kerran.

Aloin ratsastaa useammin sen jälkeen.

Aloin unelmoimaan omasta hevosesta.

Sain hoitohevosen, nimeltään Brietta, jolla sain alkaa ratsastaa tunneilla ja maastossa.

Brietta on kimo ja rohkea hevonen.

Ratsastin ja harjasin sitä joka päivä.

Hevonen on minulle todella rakas.

Parasta on kun saa ratsastaa."

Ada 7v.



"Vajaa vuosi ratsastuksen aloittamisen jälkeen se siis tapahtui, sain oman hevosen. Hevonen oli
tamma nimeltään Sendija, opetusmestari ja luonteeltaan maailman kiltein. Oman hevosen ostaminen on tähänastisen elämäni paras päätös. Puoli vuotta meni toisiamme ihmetellessä ja tutustuessa, kunnes luottamus pikkuhiljaa alkoi lisääntyä.

Kävimme yhdessä maastoilemassa ja ratsastustunneilla. Sendija oli paras ystäväni. Oman hevoseni kautta opin luottamaan vähitellen myös ihmisiin. En enää uskonut kaikista pahinta. Aloin myös näkemään itseni eri valossa. Vuosia kestänyt itsensä syyttely lapsuuteni traumoista alkoi vähentyä. Olin myös koko ikäni ollut erittäin ankara itseäni kohtaan, sekin helpottui vähitellen. Sendija opetti minulle kuinka rakastaa muita ja itseäni. En enää kokenut olevani ”vain masentunut”, vaan olin vihdoin ja viimein alkanut ymmärtämään millainen haluan ihmisenä olla ja mitkä asiat minulle ovat tärkeitä.

Elämä Sendijan kanssa oli parempaa, kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Helppoa se ei missään nimessä ollut, vaan täytyihän minun opetella todella paljon uusia asioita ollakseni hyvä hevosenomistaja. Hevosenomistajana oleminen on yksi ylpeydenaiheistani, sillä tiedän, että olen hyvä sellainen."

Veera 27v.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

" -Sillä ei tee enää mitään, se kärsii...Se ei toivu, se joutuisi vaan olemaan paikallaan. Mutta jos kerran sen tahdot, saat ilmaisella...

-Otan sen! huudahdan ja viemme Ristoni autoon...

Lähdemme matkaan, ja saavumme pian talliin.

Isä jätti meidät kahden..

-Risto, anna anteeksi mitä sanoin, olet ystävä, perhettä, elämä...

Olin järkyttynyt...Olet tärkeä... Miten saatoin...

Itken Ristoa vasten joka hörähtää ja hieroo selkääni turvallaan antaakseen anteeksi hirveän tekoni...

Mutta, kukapa olisi uskonut että vuoden päästä me kaksi tanssimme EM-Kisojen Kentällä, ja
lähdemme Hopea mitali ja toisen sijan ruusuke mukana, hymy korvissa kotia kohti♥

-Olet rakas♥

Vastaus tulee pikaisesti, hönkäisy niskassani antaa ikään kuin halauksen.

Tämä hevonen muutti elämäni täysin♥"

Viivi 12v.



"Illalla auringon laskiessa silitin Pimun mustaa päätä jonka se oli laskenut syliini. Istuin nurmikolla ja katsoin hevostani. Oli aika päästää irti. Eläinlääkäri nukutti sen ensin ja antoi piikin. Istuin siinä vielä pitkään silitellen hevostani, rakastani. Tiesin etten enään tuntisi sen turpaa vasten poskeani, en tuntisi sitä riemua kun laukkaisimme pitkin peltoja ja teitä. Emme enää liitelisi pilvien päällä. Emme veisi voittoa kotiin. Emme olisi enään me kaksi, nyt olisin yksin. Katsoin tyhjää karsinaa itku kurkussa. Siellä oli vielä vähän aikaa sitten ollut minun Pimuni. Minun elämäni hevonen, jota minä ymmärsin ja joka ymmärsi minua. Kenenkään tai minkään ei pitänyt tulla väliimme. Me olimme voittamattomat, me kaksi."

Sanna 15v.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

"Tallille meno oli vastenmielistä. Ikävät huhut kiersivät tallilla saaden minut miettimään koko harrastuksen järkevyyttä. Olinko pilannut taas yhden hevosen? Oliko Zorro edes onnellinen kanssani? Miksi edes olin ansainnut Zorron kaltaisen hevosystävän rinnalleni jakamaan yhteistä elämänpolkua? Pitkien päivien ja useiden kuukausien jälkeen huomasin olevani yhä siinä; toukokuun alun sateisessa illassa huhuilemassa pientä mustavalkoista ystävääni sisälle. Sinä keväänä se ei laskenut harjaansa vasten tihrustamiani kyyneleitä tai mitannut kädessä olevien pakettien kokoa tai määrää. Maastokävelyillä kiivetessäni parin askeleen ajaksi kannon tai kiven päältä sen leveään selkään se varoi minua joka ikisellä askeleellaan. Mutta se on vain esimerkki sen luotettavuudesta.

Se tuntuu arvostavan minua sellaisena kuin olen. Jossakin vaiheessa huomasin itsekin lakanneeni ajattelemasta kokonaan niitä kisatuloksia, joita ehkä jokin muu hevonen olisi voinut tuoda. Mitä kaikkea minulta olisi sellaisen kanssa jäänyt kokematta, mitä olen Zorron kanssa saanut kokea? Ehkä itsekin luovuin jossain vaiheessa laskemasta sen vuohiskarvojen määrää. Onhan niitä aika paljon, mutta jokainen keväisin ja syksyisin hyvin kurainen pestävä sellainen on sen kaiken vaivan ja työn arvoinen.

Sekä yhden, mutta tärkeimmän asian, hevosrakkauden.  Siinä sivussa vuosien aikana olin oppinut näkemään Zorron toisella tavalla. Se oli ystävä, ei varavalinta, joka oli halunnut vain saada paikkansa sydämestäni.  Kaikista mystisimmällä tavalla se osasi minulle vaivihkaa kertoa ja opettaa sen. Totta, mutta onhan se itsekin aika mystinen. Upein tuntemani hevosystävä."

Jenni 16v.



"Tasan vuosi sen jälkeen kun Simo lopetetttiin olin ratsastamassa Pikku Simolla kentällä. Pikku Simo

pysähteli joka kerta yhdellä kentän kulmalla josta pääsi pellolle ja näki metsän, joka oli pellon

reunalla. Pian Pikku Simo ei suostunnutkaan liikkumaan siitä. Oli todella kylmä päivä, pakkasta. Oli

myös aivan pilkko pimeää. Olin siis ilman satulaa ja Pikku Simo lämmitti minua. Pian huomasin

Simon hengityksen tiheentyvän, en tiedä onko se mahdollista. Katsoin metsän reunaan ja olen aivan

varma, että siellä puitten reunassa taivaalla näin kimmeltävän Ison Simon näköisen hevosen

kirmaamassa iloisesti ja onnellisesti. En pystynnyt katsomaan pidempään vaan käänsin Pikku Simon

talliin päin ja lähdin. Se yö oli erinlainen, en nähnyt painajaisi. Oloni oli hyvin helpottunnut, talilla

käynti ei ahdistannut. Minusta tuntui, että vihdoin Simolla oli hyvä olla ja niin myös minulla. En

tiedä oliko kaikki vain harhaa vai mitä. Mutta siltä minusta tuntui."

Neea 14v.

Kuvituskuva. Kuva Anu Kämäräinen

"Yhtäkkiä havahduin siihen, kun tunsin lämpimän puhalluksen kasvoillani, aukaisin silmäni ja katsoin Inkkua, joka katseli kummastuneena takaisin, ikään kuin kysyäkseen: ”Miksi olet noin surullinen?” Silitin ponia turvasta ja se painoi hellästi päänsä syliini. Rapsuttelin sitä korvan takaa samalla, kun itku kurkussa kerroin sille mitä oli tapahtunut ja että en näkisikään ystävääni viikonloppuna. Inkku kuunteli hievahtamatta ja tuntui että se ymmärsi jokaisen sanan, tai ainakin sen, että olin allapäin. Ponini on paras ystäväni, juurikin sen takia, että se osoittaa ymmärrystä ja ei kerro salaisuuksia heinänkorrellekaan, voin luottaa siihen täysillä ja se on henkisenä tukenani aina, kun sitä tarvitsen.

Voimia kerättyäni ja Inkun tukevaa kaulaa halattuani jatkoin harjaamista ja harjasin koko ponin putipuhtaaksi, selvitin hännän ja harjan. Kun poni oli valmis, halasin sitä vielä kerran saadakseni voimaa. ”Pinja, se on vaan poni”, kuului tallilaisen näsäviisasteleva ääni takaani.”Se ei ole vain poni”, vastasin töykeälle tallilaiselle kääntymättä ja jatkoin: ”Se on mun paras ystävä, mun kallein aarre ja mä oikeesti rakastan sitä koko sydämmestäni.” "

Pinja 13v.

Vinkki: Oheisen Pinjan tarinan voi lukea kokonaisuudessaan 8.10. ilmestyvästä Hippoksesta, joka on nuorten oma teemanumero!:)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti