maanantai 21. syyskuuta 2015

Lajikokeilussa kiipeily: Adrenaliinia Atreenalista

Oheessa Kymijoen Ratsastajien kiipeilyblogi, jonka on kirjoittanut Sonja Sihvola. Kuvaajina ovat toimineet Sonja Sihvola sekä Nella Mäkelä. 


Oli lauantai-ilta eli parasta nuorten illanviettoaikaa, mutta siitä huolimatta teini-ikäinen Nella uskaltautui yli-ikäisen ja yli-innokkaan aikuisen, siis minun seuraani.
Olimme molemmat katselleet haikeina Tykkimäessä aina kiipeilyradan suuntaan, mutta noin tunnin jonotusaika oli joka kerta tylysti karistanut aikeemme. Nyt, syksyn viimeisenä huvipuiston aukioloviikonloppuna, suuntasimme päämäärätietoisesti portilta suoraan kohti kiipeilyrataa eli Atreenalia ja jes! pääsimme heti sovittelemaan kypäriä ja valjaita.

Emme oikein osanneet odottaa mitään, kyse oli paljolti itsensä voittamisesta, mutta selvästi molempia jännitti. Nella ei ollut ollut missään kiipelemässä, minä olin joskus ollut kiipeilyseinällä sekä kokeillut kalliolaskeutumista.  Silmäilimme molemmat tulevaa rataa herkeämättä samalla, kun valvoja yritti ohjata valjaiden lukkojen käyttöä ja kysellä, haluammeko korkealle vai matalalle, voima- vai tasapainoradalle. ”Korkealle!” sanoimme yhteen ääneen. Totesimme myös tasapainoradan olevan meille hyödyllisempi.
Rata koostui neljäntyyppisistä tehtävistä, joista yhdessä tasapainoteltiin kävellen erilaisia putkia tai vaijereita pitkin, yhdessä käveltiin tai ryömittiin verkkoa pitkin, yhdessä heilautettiin itsemme tasanteelta toiselle ja yhdessä liu’uttiin vaijeria pitkin.
 
Kiipeily tarjosi myös aivojumppaa, jotta muisti kuljettaa lukkoja mukanaan ja kiinnittää ne oikeassa järjestyksessä oikeaan paikkaan
Verkkoja pitkin kävely tai ryömiminen oli suorastaan lapsellisen helppoa, vain polvia sattui ryömiessä. Tasapainottelu kävellen oli muuten ok, mutta kun vaijeri tai putkirivistö samalla nousi yhä ylemmäs, alkoi tuskanhiki puskea esiin. Kumma kyllä, valjaat toivat ihmeellistä turvallisuudentunnetta, sillä koko ikäni olen taistellut korkeanpaikan kammoa vastaan ja tässä kammo oli läsnä vain hetkittäin. Valjaat oli myös tällä kiinteällä radalla suunniteltu niin, että käytännössä kiipeilijä ei voinut vahingossakaan irrottaa itseään turvavaijerista, sillä toista lukoista ei irrotettu lainkaan, vaan se kuljetettiin metallilaattojen ohi tehtävästä toiseen.

Kun jo heti alkuvaiheessa tuli kuitenkin eteen tehtävä, jossa oli useampi tasanne ja niiden välit piti ylittää köydellä itsensä heittäen, oli pakko hetki hengähtää. Tässä tarvittiin jo hieman fyysistäkin voimaa. Rennosta heilautuksesta tuskin saattoi puhua, niin kouristuksenomaisesti pidin kiinni köydestä. Myös Nellalla oli samanlaiset tunteet. Kun seuraavassa tehtävässä sai valita, käveleekö vaijeria pitkin vain leikkiikö köydellä Tarzania, valitsimme vaijerin.


Tavallisissa kiipeilytehtävissä valjaat toivat niin paljon turvallisuudentunnetta, ettei edes huomannut olevansa korkealla
 Henkisesti vaikeinta oli liukuminen, jossa oli pakko heittäytyä valjaiden varaan. Kiristelimme valjaita toisenkin kerran ennen kuin uskaltauduimme matkaan. Vastassa oli patja, josta roikkuivat kädensijat. Niiden avulla piti vetää itsensä ylös seuraavalle tasanteelle. ”Entä jos en saakaan kädensijoista kiinni ja pääse tasanteelle”, pohti Nella ennen liukua. Mutta liuku sujui kuten oli suunniteltukin, samoin itselläni.
Toisen, hieman pidemmän liu’un kanssa kävi hassummin. Kesken liu’un valjaitteni köydet kääntyivät niin, että tömähdin patjaan selkä edellä ja liu’uin vaijeria pitkin takaisin puoliväliin. Muutaman sekunnin aikana ehdin jo saada päähäni monta naurettavaa ajatusta, entä jos jäänkin tähän roikkumaan, koskakohan joku huomaa, miten minut saadaan täältä alas :) Kunnes aivoni toimivat taas ja aloin kiskoa itseäni vaijeria pitkin kohti patjaa.
Huh, selvisimme! Ja hieman hikinenkin reissu se oli. Siitä emme tosin ole varmoja, mikä osuus oli helteellä, mikä oli tuskanhikeä ja mikä puhdasta fyysistä rasitusta.


Rata oli kyllä nimensä veroinen. Adrenaliinia suorastaan pursui kroppaamme ja puolikas kotimatka meni ihan hujahtaen kokemuksia kerraten. Nella suunnitteli menevänsä uudestaan heti kun se vaan olisi mahdollista. Itselläni oli kaksijakoinen olotila. Toisaalta olin voittanut itseni ja se ehkä riitti, mutta ehkä sittenkin. Pitäisiköhän sitä ensi vuonna kokeilla voimarataa, kun olisi tässä vuoden vähän treenannut…


Liuku vaijerin varassa oli ehdottomasti pahin! Kiristelimme valjaita useita kertoja ennen kuin uskaltauduimme hypätä "kohti tuntematonta"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti