keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myös netissä.

Koulukiusaamista on esiintynyt varmasti niin kauan kuin koululaitos on ollut olemassa. Tai pitäisikö paremminkin sanoa, että ihmisten välistä kiusaamista on esiintynyt varmasti niin kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Lasten ja nuorten välinen kiusaaminen ei erotu millään oleellisella tavalla aikuisten välisestä kiusaamisesta, jälkimmäisestä tosin käytetään yleensä nimeä henkinen väkivalta.
Kuva: Mari Salminen

Jostain syystä lasten ja nuorten toisiinsa kohdistamaa henkistä julmuutta kutsutaan yleensä vähättelevästi kiusaamiseksi, vaikka on hyvin tiedossa,  miten vakavat seuraukset toisen pilkkaamisella, nöyryyttämisellä ja häpäisemisellä voi olla.  Erityisen vaurioittavia kokemukset ovat lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin ihminen vasta muodostaa käsitystä itsestään. Maamme on täynnä kiusaamisen takia potentiaalinsa hukanneita ihmisiä, ja jopa elämänsä menettäneitä.

Kiusata voi missä vain: kotona, koulussa, töissä, tallilla – ja netissä. Nettikiusaaminen on valitettava aikamme ilmiö, joka tekee myös kiusaamisesta aikaan ja paikkaan sitoutumatonta ja julkista. Netissä kiusaaminen voi myös muuttua ikuiseksi, jos kerran virtuaalimaailmaan ladattu aineisto lähteekin leviämään, eikä sitä enää saa poistettua. Silloin se toimii kuin virtuaalinen häpeäleima, jota uhri kantaa mukanaan koko loppuelämänsä.

Perinteisen paperille piirretyn pilakuvan pystyi vielä tuhoamaan repimällä tai vaikka takassa polttamalla, mutta mitä voi tehdä teksteille ja kuvamateriaaleille, joihin ei pääse millään tavalla käsiksi? Tai miten kertoa kiusaamisesta, kun yhteisö, jossa kiusaamista tapahtuu, ei kokoonnu muualla kuin virtuaalitodellisuudessa ja yksi kiusaamisen muoto on se, että kiusattu on suljettu yhteisön ulkopuolelle?  Miten tarttua johonkin, josta ei saa kiinni?

Kuva: Mari Salminen
Nettikiusaamisesta – tai kiusaamisesta ylipäätään – puhuminen tuntuu toisaalta hieman saivartelulta maailmassa, jossa elämämme kiusaamisella kyllästetyssä yhteiskunnassa. Televisio suoltaa taukoamatta ”harmitonta viihdettä”, jossa pidetään ”hauskaa” toisten kustannuksella.  Lihavia, laihoja, pitkiä, pätkiä, hörökorvaisia, kierosilmäisiä, vammaisia, maahanmuuttajia, uskovaisia… tai vaikka ratsastusta harrastavia poikia! Hauskanpidon aineistoa riittää loputtomiin!

Mutta entä jos siellä kotisohvalla istuukin äidin tai isän vieressä se pieni pullea, kierosilmäinen tai hörökorvainen poika tai tyttö, joka katselee, kuuntelee, ja oppii, että hänen ulkomuotonsa on ihan naurattava?

Iltapäivälehdet ja internet ovat täynnä toisten ihmisten pilkkaa, jota ei aina edes tunnisteta pilkaksi, nehän ovat vain niitä idiootteja, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä.  Ja ”nolo moka” – otsikoin päätyvät julkkikset ovat toki osansa ansainneet, itsehän ovat ammattinsa valinneet. Myös pilapiirtäjän ammatti on keikkumista veitsen terällä – miten viiltää satuttamatta?  Myös satiiri voi osua loukkaavasti yksilöihin, jopa niihin viattomiin. Jos yhteiskuntamme legitimoi kiusaamisen, miten sitä enää vastustetaan?

Tärkein työ kiusaamisen ehkäisemiseksi tehdään arkisesti ja kasvokkain.  Nykyihmiselle on ehkä ikävä uutinen, että kasvattamista ei voi tehdä etätyönä eikä siinä jaella pikavoittoja. Välittämisen kulttuuri rakentuu vain terveellä tavalla itseään - ja sen seurauksena myös toisia -  arvostavien yksilöiden varaan. Jokainen ihminen on malli siitä, miten toisia ihmisiä pitää tai ei saa kohdella. Joka päivä. Kaikissa kohtaamisissa. Halusimmepa sitä tai emme.

Välittämisen kulttuurin pitäisi ulottua myös virtuaalitodellisuuteen, jopa anonyymeille keskustelupalstoille, joissa toisten ihmisten haukkuminen ja perättömien tietojen levittäminen on vähintään yhtä julmaa kuin live-elämässä selän takana pahan puhuminen ja ilkeämielinen juoruaminen. Tekijän kun on netissä mahdollista huudella raukkamaisesti piilosta, mutta herjausten kohteena  olevan ihmisen puolustautumismahdollisuudet ovat käytännössä olemattomat.  Myös meillä hevosharrastajilla on tässä peiliin katsomisen paikka.
Kuva: Mari Salminen

Hevoset eivät hauku meitä. Päätetäänkö yhdessä, että myöskään me emme  hauku hevosia – emmekä toisiamme? Emme kasvokkain, selän takana emmekä nettiviidakossa huudellen? Meillä on hieno, yhteisöllinen laji – tehdään siitä yhdessä vielä upeampi!

Lotta Hällström
SRL Hyvinvointityöryhmän jäsen
SH, SPHT-ohjaaja, VTM
Pj, Bravehearts ry


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti