tiistai 6. syyskuuta 2016

Tallilla opetellaan elävää elämää

Helsingin Sanomissa on kesän ja alkusyksyn aikana kirjoiteltu älypuhelinten ja muiden älylaitteiden vaikutuksesta vanhempien ja lasten väliseen vuorovaikutukseen ja lasten sosiaaliseen kehitykseen. Ihmisen huomio kun ei voi jakautua sataprosenttisesti moneen paikkaan yhtä aikaa, ja mikäli huomio on jossain muualla kuin lapsessa, se on jossain muualla kuin lapsessa. Valitettavasti. 

Tulevaisuudessa psykologit, psykiatrit ja muut mielenterveyden ammattilaiset ratkovatkin todennäköisesti hylkäämistraumoja, joita on syntynyt siitä, että lapset ja nuoret ovat kokeneet, että heidän vanhempiensa tärkein keskustelukumppaninsa on sosiaalisessa mediassa eikä vieressä kotisohvalla. Älylaitteet ovat usein näkymätön muuri samassa tilassa olevien ihmisten välillä. 

Tottakai myös talleilla tieto kulkee whatsappien ja instagramien kautta ja facebook tulvii hevosaiheisia päivityksiä. Jos puhelin ei ole kädessä, niin ainakin se on jossain hyvin lähellä, taskussa tai viimeistään hevosen harjapakissa. Väittäisin kuitenkin, että talliaiheiset keskustelut ja päivitykset ovat enemmän raportointia siitä, mitä on yhdessä nähty, tehty, koettu ja keskusteltu kuin olemisen varsinainen sisältö. 

Kuva: Sonja Holma/SRL
Talliyhteisön eräs kasvatuksellisesti merkittävimmistä piirteistä liittyy yhteisöllisyyteen, jossa yhdessä tekeminen ja kokeminen hitsaa ihmisiä kiinni toisiinsa. Hevonen on vuorovaikutuksen kiintopiste: hevoselle puhutaan, hevosesta puhutaan ja hevosen välityksellä puhtaan. Koko yhteisö rakentuu hevosten ja hevosten tarpeiden ympärille. Hevonen herättää suuria tunteita, ja tunteet puolestaan herättävät ihmiset epämääräisen harmaasta millään-­ei-‐ole-­mitään‐väliä-­mielentilastaan. 
  
Hevonen on siis myös katalysaattori pakottaessaan ihmiset kohtaamaan toisensa – niin hyvässä kuin pahassakin. Välillä aurinko paistaa leppoisasti, välillä taivas täytyy synkistä pilvistä ja salamat sinkoilevat. Tallilla ihmiset ovat ihmisiä: hyvällä tuulella, huonolla tuulella, iloisia, surullisia, toiveikkaita, huolestuneita, rentoutuneita, stressaantuneita, kateellisia tai kaverin menestyksestä aidosti riemuitsevia. Kiukuttelu voi vaihtua pian halaukseen ‐ yhteisistä pelisäännöistä on sovittava yhdessä. Halusi tai ei. Anteeksipyytämistä – ja antamista – on hyvä opetella. Tätä tunteiden kirjoa voi kutsua myös nimellä elävä elämä. 

Elämme parhaillamme aidon, inhimillisen kohtaamisen näkökulmasta haastavassa ajassa, joten talliyhteisöjen merkitys lasten ja nuorten kasvuyhteisöinä olisi tunnustettava nykyistä laajemmin. Vaikka hevosen varaan voikin laskea paljon, väitän, että mikään talliyhteisö ei kuitenkaan muodostu automaattisesti ja itsestään, ilman minkäänlaista toiminnan tietoista suuntaamista, valta-­ ja vuorovaikutussuhteiltaan lapsen ja nuoren kasvua ja kehitystä myönteisellä tavalla tukevaksi. Tahtomisemme suunta paljastaa arvomme – ja arvokkaaksi kokemiemme asioiden eteen olemme valmiita ponnistelemaan. 

Vaikka paljon myönteistä kehitystä onkin talliyhteisöissä vuosien saatossa tapahtunut, paljon voitaisiin vielä tehdä. Etenkin lapsia ja nuoria täynnä olevat ratsastuskoulut ovat ympäristöjä, joissa ratsastustuntien ulkopuolella tapahtuvaa kasvatustyötä ei voi sälyttää kokonaan talliyrittäjän vastuulle. Harvoinpa tallityöntekijät ovat ihmistyöhön kouluttautuneita, joten lasten ja nuorten tunne­‐elämän solmujen ja sosiaalisten kiemuroiden selvittely vaatisi enemmän aikaa ja ammattitaitoa, vaikka aikaa ja halua siihen ehkä olisikin. 

Kuva: Sonja Holma/SRL
Porvoon Ratsutallilla toimii vuonna 2015 perustettu Bravehearts­‐yhdistys, jonka suurena unelmana on pystyä palkkaamaan tallille sosiaali‐, terveys‐ ja kasvatusalan ammattilaisia, joiden tehtävänä olisi paitsi laajentaa ratsastuskoulun palveluja tarjoamalla erilaisia hevosavusteisia palveluja, myös olla kehittämässä tallista kaikin tavoin turvallista kasvuyhteisöä lapsille ja nuorille eräänlaisella ”nuorisotalli”‐ajatuksella.  

Esimerkiksi koulukiusaamisen jälkihoitotyötä olisi mahdollista tehdä talliyhteisössä luonto- ja hevosavusteisin menetelmin todennäköisesti hyvinkin menestyksekkäästi. Koulukiusaamisen asianmukainen jälkihoito olisi sekä inhimillisesti että taloudellisin mittarein tarkasteltuna takuuvarmasti eräs sellainen osa‐alue, johon yhteiskunnassamme kannattaisi ehdottomasti panostaa huomattavasti nykyistä enemmän. Ilman julkista rahoitusta tämä ei kuitenkaan tule onnistumaan, koska pelkän vapaaehtoisuuden varaan ei tämänkaltaista, erityisosaamista vaativaa työtä voi rakentaa. 

Mutta kuka tietää, ehkä maamme päättäjät vielä jonain päivänä ymmärtävät sen, minkä me kaikki hevosihmiset jo tiedämme: hevonen kantaa myös silloin, kun elämä upottaa. 
  
Suomenhevosen päivänä 6.9.16 
Lotta Hällström 
Sh, SPHT-­‐ohjaaja, 
VTM 
Pj. Bravehearts ry 
SRL:n hyvinvointityöryhmän jäsen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti