tiistai 16. tammikuuta 2018

Iloa hevosesta -blogikirjoituskampanja / 4 osa

”Lähes kahdenkymmenen lajin parissa vietetyn vuoden aikana olen saanut kunnian tutustua lukuisiin omilla tavoillaan upeisiin hevosiin. Mutta kuten kuuluisa lause kertoo ”every rider has that one special horse that one horse who changes everything about them”, on itsellänikin yksi ylitse muiden. 

Vuonna 2012 etsin itselleni harrastuksellisesti täysin uutta suuntaa. Joko löytäisin jotain, joka palauttaisi mielenkiintoni ratsastukseen, tai lopettaisin kokonaan. Selasin eräänä alkuiltana Facebookia tavalliseen tapaani, kunnes silmiini osui kaunein koskaan näkemäni hevonen - musta unelma, Play Blues nimeltään. Ilmoituksessa kerrottiin matkaratsuna olleen lämminveriruunan osaavan ratsun perusasiat, mutta ei juuri muuta. Tietoisesti en tällaista projektia itselleni hakenut. Kuin huomaamattani kirjoitin omistajalle viestin, ja lopulta päädyin koeratsastamaan ruunaa ensimmäisen kerran. 

Muistan vielä näidenkin vuosien jälkeen, kun tarhassa seisoi puiden katveessa kuvankaunis musta ruuna. Koeratsastus ei lukeutunut historiani onnistuneimpiin suorituksiin, mutta jokin sai minut jäämään. Ruuna tarjosi laukkaa enemmän kuin mitään muuta, mutta alusta asti minulla oli tunne, ettei sen kanssa tarvitsisi pelätä mitään. Mitään muuta kuin luopumista...

Aloitimme kunnon ja tasapainon kasvattamisen maastoilemalla. Maastoilun taas aloitimme etenemällä muutaman metrin kerrallaan, kääntymällä kotiin, ja takaisin ympäri. Pitkään selvitimme, kumpi meistä roikkuisi vallankahvassa kiinni ensimmäisenä. Matkaratsutaustansa vuoksi ruunalla riitti kuntoa kanssani asioista taistelemiseen. Mittava kunto yhdistettynä lujaan tahtoon tekivät jokaisesta kerrasta niin mielenkiintoista, ettei minusta ollut luovuttamaan.

Monet kerrat lähdin itkien kotiin, enkä kokenut epäonnistuneeni missään muussa yhtä paljon. Silti tämä ruuna teki minut onnellisemmaksi kuin mikään. Samoilimme keväisin maastossa lintujen laulua kuunnellen. Myöhemmin opettelimme yhdessä kouluratsukon alkeita, ja edistyimme hienosti. Vietimme paljon aikaa kahdestaan. 

Yhteinen taipaleemme kesti viisi vuotta. Sen aikana opimme paljon toisistamme. Ruuna on ollut yksi ratkaisevimmista tekijöistä matkallani. Se saattoi minut vuosien ajan lähemmäksi kouluratsastajan unelmaani. Ilman sitä tuskin olisin tässä, nykyisten mahdollisuuksieni äärellä. 

Sittemmin tämä hevonen ei enää soveltunut käyttööni, ja minun tuli tehdä elämäni yksi vaikeimmista päätöksistä. Vaikka etenemiseni ratsastajana maksoikin lopulta teidemme erkaantumisen, jää jäljelle ikuinen velka kiitollisuudesta. Kyseinen ruuna astui elämääni juuri oikealla hetkellä, kasvatti minusta periksiantamattoman ja muistutti siitä, miksi olen aina rakastanut hevosia.”

Kuvan hevoset eivät liity tarinaan.
Kuva: Sonja Holma / SRL 


torstai 11. tammikuuta 2018

Iloa hevosesta -blogikirjoituskampanja / 3 osa

Moi,

mun nimi on Kati ja mä haluaisin kertoa teille tositarinan miten mä oon saanut hevosesta iloa. 

Mä halusin pienenä aloittaa ratsastuksen, mutta koska sairastan epilepsiaa niin mun äitini Kaisa suhtautui ratsastusharrastukseen todella pelokkaasti. Äitini ei ollut nuoruudessaan ikinä noussut hevosen selkään tai ollut hevosten lähettyvillä. Suuret eläimet pelottivat häntä kauheasti ja hänellä pyöri monia ajatuksia päässään: Mitä jos ratsastuksessa sattuisi onnettomuus? Eikö maailmassa ole mitään turvallisempaa harrastusta? Mitä jos Katille tulee kohtaus hevosen selässä? 

Pidin pääni ja aloitin kuukausien suostutteluprojektin jälkeen alkeistunnit ihanalla pienellä ratsastustallilla, jossa on maailman rauhallisimmat ja ihanimmat hevoset. Kaikki sujui hyvin ja parin vuoden tallikyyditysten rohkaisemana Kaisakin uskaltautui hevosen selkään. Kaisa sai ratsastuskoulupaikan ja vielä samalta tunnilta. 

Kaisa ihastui ratsastukseen heti. Mikä onkaan ihanampaa kuin vaihtaa heti töiden jälkeen tallivaatteet päälle ja huristaa talleille hevosia hoitamaan. Kun Kati on yksityisvalmennuksessa, niin Kaisa huhkii tallissa, milloin hevosten boxeja putsaten, milloin kantaen ämpäreihin vettä. Molemmilta sujuu niin hevosen hieronta ja venyttely kuin hevosten jalkojen kylmäys. Olemme saaneet elämäämme uuden ulottuvuuteen ja uutta sisältöä.

Sen pituinen se ja onnellinen loppu. Mitä tästä opimme? Uskalla unelmoida niin joku päivä unelmasi toteutuu.

Ratsastaminen on mitä parasta liikuntaa ja tapa nauttia ulkoilusta. Hevosen läsnäolo unohduttaa työkiireet ja kouluasiat. Hevonen antaa jatkuvasti palautetta väärinannetuista avuista tai tekemättömiksi tehdyistä asioista. Sen kanssa pärjää parhaiten olemalla itse rento, aito ja läsnä. Nämä ovat taitoja, joita tarvitaan koko elämämme ajan. 

Ratsastuksen avulla olen itse rohkaistunut ja tullut itsevarmemmaksi. Hevosen kanssa olen oppinut reagoimaan nopeammin ja olemaan johdonmukainen, joka on erittäin haastavaa. Hevonen oppii tuntemaan hoitajansa mikä on palkitsevaa. Onko mikään ihanampaa kuin laitumella oleva hoitohevonen, joka lähtee kävelemään kohti, kun sitä kutsuu nimeltä? 

Kaisa on löytänyt uuden tavan nollata huolet ja liikkua ulkoilmassa. Hevosen lähellä täytyy keskittyä hevoseen eikä mihinkään muuhun. Kaisa on oppinut luottamaan isoihin eläimiin ja huomannut, ettei pikku tipahtaminen välttämättä satu ollenkaan. Puolileikillisesti voi todeta, että Kaisan iässä säännöllinen osteoporoositesti on hyödyksi. 

Ratsastaminen on hieno laji ja se sopii monille. Sen voi aloittaa missä iässä tahansa. Ratsastamista voi harrastaa miten vain. Onko haaveissasi kisaaminen ja huipputasolle pyrkiminen tai sitten käyminen kerran viikossa ratsastustunnilla? Hevosen kanssa voi mennä maastossa joko selästä tai maasta käsin. Ratsastamisen lisäksi kentällä voi tehdä maasta käsin harjoituksia, harjoittaa hevosen askellajeja juoksuttamalla sitä liinassa tai vaikka kokeilla irtohypytystä jota pääsimme kerran tekemään.

Ja nyt komennan kaikki - ihan kaikki - talleille kokeilemaan hevostelua!

Kuva: Sonja Holma / SRL